Kun lukion jälkeen pohdin mikä minusta tulee isona, mietin mielestäni kovinkin järkevästi eri vaihtoehtoja: Työ terveysalalla tai liikunnan parissa olisi mukavaa, vaikkei kovin hyvin palkattua. Mukava työ olisi kuitenkin palkkaa tärkeämpi valinnan kriteeri. Vaihtoehtoja olisi tietysti näilläkin aloilla ties kuinka paljon. Lääkäriksi ei riitä paperit, eikä ehkä mielenkiintokaan. Liikunnanohjaajana taas en näkisi mieluista työllistymismahdollisuutta. Ensihoitajana pääsisin tekemään tärkeää työtä, joka olisi sopivasti haastavaa ja jossa olisi vaihtelua. Fysioterapeuttina taas voisin yhdistää vähän näistä kaikista ja saisin säännölliset työajat… Järki päässä sitten tein ratkaisuja tulevasta opinahjostani, ehkä vähän väärinkin perustein ja päädyin Jyväskylän ammattikorkeakouluun opiskelemaan fysioterapiaa.
Enpä tuolloin uskaltanut edes oikein ääneen sanoa, mistä oikeasti haaveilin: Voi kun voisin elättää itseni cheerleadingilla!
Kävin koulun loppuun, niin kuin tunnollisen oppilaan kuuluukin. Valmistuin, otin vastaan minulle tarjotun koulutustani vastaavan sijaisuuden, jonka loputtua siirryin ravintola-alalle miettimään seuraavaa peliliikettä. Samalla olin koko ajan mukana seuramme toiminnassa erilaisissa tehtävissä, ensin vapaaehtoisena ja sitten osa-aikaisesti palkattuna työntekijänä. Ja vaikka sokeakin olisi voinut nähdä mitä on luvassa, tuli minulle kuitenkin shokkina kun oikeasti selvisi, että työllistyn seurallemme täysipäiväisesti!
En olisi tuolloin koulujen esittelyjä lukiessani arvannut, että haaveeni vielä jonain päivänä, ja vieläpä näin nopeasti toteutuu!
Mukana tässä haaveeni toteen käymisessä on varmasti ollut monia tekijöitä. On tarvittu oikeita ihmisiä, kaikkien aikataulujen ja elämäntilanteiden sopivaa soljumista ja varmasti vähän onneakin. Kuitenkin kun katson aikaa taaksepäin ja mietin miten tässä näin kävi, on vastaus selvä: halulla viedä rakasta lajiamme ja seuraamme eteenpäin, sekä kovalla työllä. Jos olisin valinnut toisen tien: viettänyt vapaa-aikani telkkaria katsoen ja kaupungilla hengaillen sen sijaa, että valmensin. Jos olisin kieltäytynyt kaikista minulle ehdotetuista pienistä vastuutöistä. Jos olisin tietokoneella ollessani pelannut ja chattaillyt sen sijaan, että suunnittelin cheerleading tapahtumien järjestämistä, en olisi tässä.
Muistakaa siis kaikki, että haaveet voivat käydä toteen. Joskus siihen voi ehkä riittää pelkkä onnikin, mutta jos jotain todella haluaa, niin en laskisi pelkän onnen varaan.
Seuraavan haaveeni paljastan sitten kun se käy toteen. Siihen asti teen töitä sen eteen!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti