Onpa ollut henkisesti helppo syksy kun ei ole tarvinnut stressata kisoista! Vaikka tasainenkin meno on joskus mukavaa, niin ei tällaiseen haluaisi tottua. Kaipaan takaisin kisatunnelmaan…
SM-kisat. – koko vuoden työ kahdessa ja puolessa minuutissa. Kun muut kasaavat kisakamppeita, laittavat kampauksia ja meikkejä ja tekevät viimeistä psyykkistä valmistautumista viikonlopun koitokseen, on minulla ajatukset jo vuoden päässä. Silloin aion olla joukkueeni kanssa tekemässä samoja valmisteluja, varmempana ja valmiimpana kuin koskaan.
Vaikka jännitys kuuluu sekä urheilijan, että valmentajan kisaviikkoon, on valmentajan näkökulmasta kisatapahtuma aivan erilainen kuin urheilijan. Kisaviikonloppuun mahtuu paljon ja pelkkä kisojen ajattelu saa perhoset lentelemään vatsassa. Hetket juuri ennen kisasuoritusta ja kisasuorituksen aika ovat pahimpia. Muutamaan minuuttiin mahtuu enemmän jännitystä kuin ihmiskeho on tarkoitettu kestämään.
Se tunne, kun joukkue odottaa verhon takana omaa suoritustaan ja valmentajana tajuaa että ei voi enää vaikuttaa mihinkään on sanoin kuvailematon. Olo on tyhjä, kuin aivoissa ei olisi mitään toimintaa. Jopa kisamatolle meno olisi helpompaa. Silloin voisi keskittyä ohjelman suorittamiseen ja siihen että antaa kaikkensa, mutta valmentajan työ kisasuorituksen onnistumisen eteen on jo tehty.
Joukkue kutsutaan lavalle ja valmentajat siirtyvät seuraamaan suoritusta sivusta. Jännitys on niin suurta, että hengitys muuttuu olemattoman pinnalliseksi. Sydän yrittää pitää riittävästi verta aivoissa pomppimalla kurkussa asti. Tärisyttää. Kaksi ja puoli minuuttia kuluvat. Kisasuoritus on ohi. Joukkueen poistuessa lavalta valmentaja kokoaa itsensä taas valmentajaksi.
Koko vuoden työn tulos on kannettu kisamatolle. Ensi joulukuussa kun joukkueeni kävelee kisamatolta pois haluan olla varma, että en olisi voinut tehdä vuoden työtä parmmin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti