Palasin lomaltani Suomeen viikko sitten. Vaikka kuinka yritin Bengalinlahden auringossa maatessani sulkea mielestäni kaiken kotimaahan liittyvän, en onnistunut siinä täydellisesti. Onnistuin kyllä unohtamaan pankkikorttini tunnusluvun, mutta yhdestä en saanut ajatuksiani irti. Ja niinpä kotiin palatessani minulla oli vihko pullollaan suunnitelmia Venuksen ohjelman koreografiaan ja päällimmäisenä ajatuksena, että haluan päästä näkemään joukkueeni.
Kun sitten parin vuorokauden matkustamisen jälkeen vihdoin pääsin kotiin, viivyin siellä kymmenisen minuuttia ja lähdin treeneihin. Ja mitä treeneissä olikaan minua vastassa: Ihana, motivoitunut, taitava joukko ihmisiä, jotka näyttivät viihtyvän toistensa seurassa. Se oli rakkautta ensi silmäyksellä ;)
Ensimmäisten yhteisten treenien jälkeen olenkin yrittänyt opetella uudestaan valmentamaan. Vuoden tauko valmentamisessa on kuin vuoden tauko urheilussa. Tuntuu että niin lyhyessä ajassa ehtii menettää tuntuman tekemiseen. Nyt tuntuukin, että joudun keskittymään valmentamiseen aivan yhtälailla kuin urheilijat joutuvat keskittymään, jotta saisivat itsestään irti parhaan suoriutumisen. Treenien jälkeen välillä oikein ärsyttää kun en onnistunut niin hyvin kuin halusin. Välillä yritän liikaa ja keskittymiseni harhailee joukkueen jäsenestä toiseen liian nopeasti. Välillä taas yritän johtaa koko treeniä ja antaa samalla neuvoja ja tuntuu, ettei kumpikaan onnistu kunnolla. Sen olen kuitenkin oppinut, että positiivisuus on kantava voimavara. Uskonkin että opin taas pian mihin ajatukset kuuluu missäkin välissä suunnata ja pystyn taas olemaan parempi valmentaja.
Joukkueeni on tehnyt uskomattoman hyvää työtä alusta alkaen ja heissä näkyy palava halu tulla paremmaksi. Joka treeneissä olen saanut nähdä upeita suoriutumisia kerta toisensa jälkeen. Joukkue suhtautuu avoimesti muutoksiin ja tuntuu luottavan valmentajiinsa. Monet ovat oppineet uusia taitoja jo alle kuukaudessa! Välillä ovat ymmärrettävästi myös joukkuelaisten ajatukset herpaantuneet, mutta kukaan ei ole luovuttanut edes niinä heikompina hetkinä. Joukkue on valmis tekemään töitä ja treeneissä pusketaan niin kovaa tahtia kuin valmentaja vaan pitää päällä.
Näin ihana joukkue asettaa minulle valmentajanakin melkoiset paineet. Jos joukkue olisi vastahankainen, laiska, epämotivoitunut tai keskittymiskyvytön, antaisi se minulle tekosyyn syyttää heitä mahdollisista ongelmista tai huonoista treeneistä. Mutta kun joukkue on yhteistyökykyinen, aktiivinen ja motivoitunut ja sen jäsenet kantavat vastuunsa omasta kehittymisestään, täytyy minun olla se valmentaja joka saa joukkueen vietyä tavoitteeseensa. Onneksi myös kaikkien muiden panos on aivan yhtä tärkeä, niin vastuu ei käy liian suureksi. Siispä jatkossakin sekä valmentajien, että joukkueen jäsenten tulee kantaa yhdessä vastuu treenien onnistumisesta. Sillä päästään parhaaseen tulokseen!
Rakastan joukkuettani!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti